Aurinko kun päätti retken,
siskoistaan jäi jälkeen hetken
päivänsäde viimeinen.
Hämärä jo metsään hiipi,
päivänsäde kultasiipi
juuri aikoi lentää eestä sen, kun
menninkäisen pienen näki vastaan tulevan;
se juuri oli noussut luolastaan.
Kas, menninkäinen ennen päivän laskua ei voi
milloinkaan olla päällä maan.
Katselivat toisiansa -
menninkäinen rinnassansa
tunsi kummaa leiskuntaa.
Sanoi: poltat silmiäni,
mut' en ole eläissäni
nähnyt mitään yhtä ihanaa!
Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa -
on pimeässä hyvä asustaa.
Käy kanssani, niin kotiluolaan näytän sulle tien -
ja sinut armaakseni vien!
Säde vastas: peikko kulta,
pimeys vie hengen multa,
enkä toivo kuolemaa.
Pois mun täytyy heti mennä,
ellen kohta valoon lennä,
niin en hetkeäkään elää saa.
Niin lähti kaunis päivänsäde mutta vieläkin,
kun menninkäinen öisin tallustaa,
hän miettii, miksi toinen täällä valon lapsi on,
ja toinen yötä rakastaa.